Välttelen terävimpiä kiviä etsien tasaisempaa pohjaa, kunnes huomaan yhtäkkiä pienen sydämen muotoisen kiven harmaan karheuden pinnalla. Pulahdan tutkailemaan sitä lähemmin. Sen pinta kimaltelee ja se tuntuu kutsuvalta. Miten sinä tänne jouduit?
Vilkaisen taas aurinkoa. Aistin miten se odottaa. Olen jo päättänyt ponnistaa kohti valoa.
Kipu jota olen kantanut sisälläni, on nyt muuttumassa. Tiedostan olemassaoloni ja tunnen sen, kuinka kuulun osaksi tätä syvyyttä, tätä olotilaa. Nykyhetkeä. Tunnen miten kaikkeuden paino on ollut hartioillani. Kauan. Tutkailen sitä nyt lähempää ja syvällisemmin kuin koskaan.
Pian teen sen. En tiennyt sen aiemmin olevan edes mahdollista. Se oli niin selkeänä edessäni kaiken aikaa. En vain nähnyt sitä, tai osannut katsoa. En uskaltanut nähdä ja hyväksyä tilannetta sellaisenaan.
Taas katse ylös. Nyt on sen aika...
Uidessani hitain liikkein kohti pintaa, unohdan pian omat ajatukseni. Pysähdyn hetkeen.
Katson takaisin alas. Ei ajatuksia. Liike jatkuu kohti pintaa. Ei vieläkään mitään. Hiljaisuus asuu minussa ja halaa minua. Se on meren hahmossa kietoutunut ympärilleni, ja koko tuon ajan olen saanut hengittää vapaasti. Nyt ymmärrän ne kaikki unet, enteet, ja vihjeet. Tätä se kaikki oli.
Kuka minä olen?
Kysymys ilmaantuu kuin itsestään. Lopulta päätän pyristellä sen mielestäni ja jatkaa liikettä tunnustellen sen jokaista vivahdetta. Ei muistoja. Ei tulevaa. Vain tämä hetki. Tätä minä olen.
Ja olen nyt tässä
Aurinko saa minut väreilemään. Tunnen olevani täynnä energiaa ja annan tunteiden ryöpytä virtauksen mukana. Näen asioita ja kuvia ja annan niiden olla ja mennä kuin itsestään, puuttumatta niiden kulkuun.
Katson käsiini ja huomaan jotain, joka ei minulle enää kuulu. Kaunis kimalteleva kivi on tarttunut mukaani meren pohjasta. En ole enää osa sitä, ja niin kaunis kuin se onkin... se ei ole minun.
Hiljalleen kivi laskeutuu takaisin merenpohjaan. Nyt tiedän miltä tuntuu olla vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti