Mielen välkehdintää

Muistan miltä se tuntui joskus vuosia sitten, kun makasin sängyllä pehmeään peittoon kiedottuna, korvillani vanhanajan Walkman.

Kuulen luvun kymmenen. Vajoan syvään hypnoosiin.
Tunnen metrin lämpöä ympärilläni ja mietin, että tämän täytyy olla aura, josta ne puhuu...

En haluaisi tästä lämmön tunteesta pois, se tuntuu niin turvalliselta. Numerot johdattelevat minut kuitenkin lopulta takaisin. Olen ihmeissäni, onnellinen, rauhallinen...  ja tunnen riemua. Juoksen portaat alakertaan ja kerron asiasta äidille.

Silloin en tajunnut, että moni asia joita näin ympärilläni, oli täynnä aivopesua ja joukkohypnoosia. Meille syötettiin vähän kaikenlaista. Tavaroita, valheellisia tavoitteita, päämääriä. Meidät aivopestiin unohtamaan se mikä oli tärkeintä. Meidät opetettiin samaistumaan ulkoisiin asioihin. Laput silmillä. Kädet hamuten aina vain lisää. Silloin en tiennyt mitä nyt tiedän.

Ponnahdan ajatuksissani toiseen hetkeen, jossa päätän kokeilla ensimmäistä kertaa meditointia. Se on kiehtonut minua oikeastaan jo vuosia. Kokemus on hypnoosin kanssa paljon samankaltainen. Pian ymmärrän, että olen tehnyt tätä oikeastaan jo kauan. Ainoana erotuksena on ajatusten hiljentäminen meditoidessa valppaaksi hiljaisuudeksi. Tuntemuksia ei voi sanoin  kuvailla, eikä kuvia lausein selittää. Eikä tarvitsekaan.

Meditoinnista käytetään harhaanjohtavasti nimitystä mietiskely. Meditointi itsessään ei sisällä miettimistä, se on enemmänkin keskittymistä läsnäoloon ja siihen voimaan, joka meissä jokaisessa on sisällä. Se on uusi ulottuvuus ja vastapaino materialistiselle maailmalle, jota niin mielellämme kutsumme todellisuudeksi.

Mitä me oikeastaan tiedostamme? Otamme asiat vastaan reseptoreidemme kautta, pinnallisella taajuudella. Aistimme toimivat suodattimena, jota ajatukset voimistavat omilla tulkinnoillaan. Kerromme oman tarinamme omin sanoin monin kerroin muokkailtuna. Todellisuus on jotain aivan muuta, jotain johon meidän totutut aistimme eivät täysin riitä. Silti sen äärelle on kaikilla pääsy, ja se on ollut koko ajan osana meitä. Kunhan vain otamme ensimmäisen askeleen eteenpäin ja uskallamme katsoa.

Moni ei uskalla. Muutos tuo mukanaan epävarmuutta.
On helpompaa valita valittajan rooli ja olla tyytymätön. On helpompaa nähdä asiat huonojen suodattimien läpi
kielteisinä kuin heittäytyä elämän virtaan ja sen vietäväksi. On turvallisempaa haalia tavaroita ympärillemme ja kuvitella niiden olevan osa meitä. Hetkittäin tuntuu hyvältä, aivan kuin elämä ja päämme sisäiset ajatukset olisivat hallinnassa. Ne ajatukset, joita emme tiedosta kontrolloivat meitä silti jatkuvasti.

Herään muistoistani tähän hetkeen. Hengitän syvään. Katson sormiani jotka vilistävät näppäimistöllä.
Tunnen käteni siirtyvän hetkeksi hiiren painikkeelle. Suljen silmäni ja tunnen miten hyvältä tuntuu taas pysähtyä ja tiedostaa olevansa elossa.

Metrit

"Ensin oli jotain
sitten ei enää ollut
kuin palasina jossain

Ja sitten taas yritin
koota ne rippeet
siinä onnistumatta

Tätäkö on Suuren Maailman tuntu?
 
Kestää kaikki nämä putoukset
omista silmistä,
toisten peilattavaksi?

Ihan kuin en jo olisi
taakkaani kantanut
parhaani mukaan
monta metriä selän päällä

Halaan punaisia
muistojani sinussa
ja
viimeistään unissani
myös sinua

Kyllä minä tiedän, että kaikki on hyvin
 
En vain nyt osaa ajatella
näiden metrien alla"

Pohjalla

Muistan vielä sen hetken kun vajosin mereen.

Elin pelossa, että kaikki voisi mennä pieleen. Näin hataran kuvan tulevaisuudesta ja se kuva ei ollut kaunis. Pelkäsin tuskaa ja asioiden kohtaamista. Kiersin itsenikin liian kaukaa. Osittain olin jatkuvasti liian lähellä.

Jotain rasahti lopulta. Olin voimaton kivun keskellä. Tunsin itseni uhriksi.
Menin rikki. Odotin, että joku korjaisi. Itse en osannut, joten jätin ohjat muille.

Intuitio löysi minut, jo kauan ennen kuin olin siitä tietoinen. Siellä täällä outoja tuntemuksia, pieniä pilkahduksia. Kuin tähtinä yötaivaalla. Toivon kipinä... se piti minut hengissä.

Sisäinen ääni rauhoitteli kuiskutellen jossain taustalla. Päälle äänitetty nauha, joka muisti toistaa negaatiot moninkertaisena hölynpölynä, piti minua vielä lujassa otteessaan. Se kertoi sanoja joihin aloin uskoa. Tarinoita, joilla saattaa itsensä kipeäksi.

Ihmiset tulivat ja kertoivat miten tehdä. En kuunnellut.
He tiesivät kaiken aikaa. Elin kivussa, koska se oli turvallista.

Aallonharjalta merenpohjaan. Osasin sen todella hyvin... Hetkeksi takaisin laudalle ja taas syvä sukellus. Osuin kivikkoon niin monesti, että turruin, enkä voinut enää hengittää. Olin sisältä tyhjä.

En nähnyt enää syytä elää.

Pelkuri

"Lehdet ylös nousseet pihan petäjän
Huomaan väreiden mua polvilleni vetävän


Kummittelet mielessäni
Kun hämärä laskostaa viittansa päälleni
Sitä hetken, voi tuuli nostattaa
Nyt olen aivan hiljaa


Kohauttaisit olkiasi, jos olisit täällä
Et ole ainut
Itsekään, en ole aikoihin muuhun pystynyt
Kuin tähän jäämään... 

Kun hämärä laskostaa viittansa päälleni
Sitä hetken, voi tuuli nostattaa

Nyt olen aivan hiljaa"

Veden alla

Välttelen terävimpiä kiviä etsien tasaisempaa pohjaa, kunnes huomaan yhtäkkiä pienen sydämen muotoisen kiven harmaan karheuden pinnalla. Pulahdan tutkailemaan sitä lähemmin. Sen pinta kimaltelee ja se tuntuu kutsuvalta. Miten sinä tänne jouduit?

Vilkaisen taas aurinkoa. Aistin miten se odottaa. Olen jo päättänyt ponnistaa kohti valoa.

Kipu jota olen kantanut sisälläni, on nyt muuttumassa. Tiedostan olemassaoloni ja tunnen sen, kuinka kuulun osaksi tätä syvyyttä, tätä olotilaa. Nykyhetkeä. Tunnen miten kaikkeuden paino on ollut hartioillani. Kauan. Tutkailen sitä nyt lähempää ja syvällisemmin kuin koskaan.

Pian teen sen. En tiennyt sen aiemmin olevan edes mahdollista. Se oli niin selkeänä edessäni kaiken aikaa. En vain nähnyt sitä, tai osannut katsoa. En uskaltanut nähdä ja hyväksyä tilannetta sellaisenaan.

Taas katse ylös. Nyt on sen aika...

Uidessani hitain liikkein kohti pintaa, unohdan pian omat ajatukseni. Pysähdyn hetkeen.
Katson takaisin alas. Ei ajatuksia. Liike jatkuu kohti pintaa. Ei vieläkään mitään. Hiljaisuus asuu minussa ja halaa minua. Se on meren hahmossa kietoutunut ympärilleni, ja koko tuon ajan  olen saanut hengittää vapaasti. Nyt ymmärrän ne kaikki unet, enteet, ja vihjeet. Tätä se kaikki oli.

Kuka minä olen?

Kysymys ilmaantuu kuin itsestään. Lopulta päätän pyristellä sen mielestäni ja jatkaa liikettä tunnustellen sen jokaista vivahdetta. Ei muistoja. Ei tulevaa. Vain tämä hetki. Tätä minä olen.

Ja olen nyt tässä

Aurinko saa minut väreilemään. Tunnen olevani täynnä energiaa ja annan tunteiden ryöpytä virtauksen mukana. Näen asioita ja kuvia ja annan niiden olla ja mennä kuin itsestään, puuttumatta niiden kulkuun.
Katson käsiini ja huomaan jotain, joka ei minulle enää kuulu. Kaunis kimalteleva kivi on tarttunut mukaani meren pohjasta. En ole enää osa sitä, ja niin kaunis kuin se onkin... se ei ole minun.

Hiljalleen kivi laskeutuu takaisin merenpohjaan. Nyt tiedän miltä tuntuu olla vapaa.