Pohjalla

Muistan vielä sen hetken kun vajosin mereen.

Elin pelossa, että kaikki voisi mennä pieleen. Näin hataran kuvan tulevaisuudesta ja se kuva ei ollut kaunis. Pelkäsin tuskaa ja asioiden kohtaamista. Kiersin itsenikin liian kaukaa. Osittain olin jatkuvasti liian lähellä.

Jotain rasahti lopulta. Olin voimaton kivun keskellä. Tunsin itseni uhriksi.
Menin rikki. Odotin, että joku korjaisi. Itse en osannut, joten jätin ohjat muille.

Intuitio löysi minut, jo kauan ennen kuin olin siitä tietoinen. Siellä täällä outoja tuntemuksia, pieniä pilkahduksia. Kuin tähtinä yötaivaalla. Toivon kipinä... se piti minut hengissä.

Sisäinen ääni rauhoitteli kuiskutellen jossain taustalla. Päälle äänitetty nauha, joka muisti toistaa negaatiot moninkertaisena hölynpölynä, piti minua vielä lujassa otteessaan. Se kertoi sanoja joihin aloin uskoa. Tarinoita, joilla saattaa itsensä kipeäksi.

Ihmiset tulivat ja kertoivat miten tehdä. En kuunnellut.
He tiesivät kaiken aikaa. Elin kivussa, koska se oli turvallista.

Aallonharjalta merenpohjaan. Osasin sen todella hyvin... Hetkeksi takaisin laudalle ja taas syvä sukellus. Osuin kivikkoon niin monesti, että turruin, enkä voinut enää hengittää. Olin sisältä tyhjä.

En nähnyt enää syytä elää.